No huh huh

Ei se herkkua ole koskaan ollut, eikä kyllä ole nytkään. Muutto meinaan. Huomenna pitäisi karavaanin jo liikkua, suuntana kotimaa.

Saas nähdä.

Heippa meri

"Heippa meri". Sanoi nuorimmainen kun viimeistä kertaa vedestä ylös noustiin.

On aika pestä suolavesi iholta ja kammeta näppylähanskat näppäimistön kuluttamien sormien suojaksi. Ja aloittaa muutto. Sitä jopa hivenen odotti. Uskokaa tai älkää. Ehkä sen välttämättömyyden vuoksi. Ehkä siksi, että edes jotain töitä ehtisi tekemään ennen raastaavaa loppusuoraa.

Siistiä.

Huomenna vielä ajellaan lautalla pois saaresta ja jyystetään kuutisensataa kilometriä moottoritietä. Sitten ollaan kotona. Kotona joka palvelee kotina enään muutaman yön.

Matkalla maailmanmaineeseen

Halosen Tarja muistutteli itsenäisyyspäivätervehdyksessään, jokaista ulkomailla olevaa suomalaista toimimaan suomen käyntikorttina.

Käskystä kapu. Jussipaita päälle ja pohjolan sanomaa meuhkaamaan.

Osamme mekin olemme tehneet. Suomi mielikuvan kirkastamiseksi. Kun tänne saavuimme, oli uudenvuoden aaton aatto. Tai jotain sinne päin. Kaikessa kiireessä oli kalenteri ja päivät sekoittuneet kuin Perus-suomalaisten EU-politiikka.

Kun kerran uuttavuosi oli tuloillaan, lupasin että tänä uutena vuonna mekin osallistumme täydelliseen turhuuteen. Hankkimalla raketteja, kissanpieruja jne. Vaimo lähti ruokakauppaan. Minä ilotulitteiden hankintaan.

Kun vihdoin ilta koitti. Pöytä notkui herkuista. Ja mielet olivat korkealla. Jännitys kohosi, illan suurta ilotulitus-spektaakkelia odotellen. Tänä vuonna ei olla muita huonompia - saattoi joku ajatella.

Siinä ruokaa ääntä kohta mättäessä, alkoi kylmäämään. Miksi kukaan ei ammu. Miksi taivas on niin tyyni. Kului tunti, kului kaksi. Jonkun se aloitettava - aukaistava takalukko. Totesin ja painuimme ulos. Työllä ja tuskalla muovikassillinen ilotulitteita taivaalle. Ei apua naapureilta. Ei apua muualtakaan. Olimme aivan yksin.

Tyhjä oli myös kassi. Palanut oli sormenpää. Ja mieli oli turhautunut. Eihän nämä osaa edes ilotulitteita ampua. Eivät edes tiedä mikä on uusivuosi. Nokialainen kouraan. Soitto kaverille. "Tiedätkö, ihmiset täällä eivät edes tiedä mikä on uusivuosi. Eivät.. Ja ajattele.. Ja niinkin, että". Kun kaverini vihdoin sai suun vuoron. Hän vain totesi "Tänään ei ole uuden vuoden aatto".

"Ai niinkö, sitähän minäkin".

Soppakuskiksi

Maailmantalous korisee negatiivisen käänteen jäljiltä, pörssikurssit ihmettelevät ja etsivät suuntaansa syöksyn jäljiltä ja kansa jarruttaa. Ostaa yhden pallon jäätelön kahden pallon sijaan. Ja ajaa vielä yhden talven loppuunkuluneilla talvirenkaillaan.

Samaan aikaan varmaan useampikin meitä, expatteja, varautuu kohtaamaan todellisuuden. Paluun suomalaiseen työpaikkaan. Huolena saattaa olla, että vieläkö vanha tuttu jakkara odottaa työpaikalla? Vai pitäisikö nöyrtyä hesarin lähes tyhjyyttä ammottavaan "avoimet työpaikat" -ilmoitusosioon.


Itsekkin kävin tuon Jakob:n painin. Tein päätöksen. Tartuin hesariin. Lopputulemana voi sanoa, että kaikesta huolimatta avoimia työpaikkoja, järkevillä ehdoilla on edelleen tarjolla. Tosin työnhakeminen kannattanee aloitella vanhojen suhteiden kautta. Tänä aikana julkisesti avoinna olevista työpaikoista käydään kova kilpa. Ja siinä kilvassa lähtöviivalla on tunkua.

Kiviä meressä

Tänään viisi tuntia rannalla. Auton tavoittamattomissa oleva lahden poukama. Turkoosi lämmin merivesi. Lähes tyhjä ranta. Kuin paratiisi.

Ranta on täynnä kiviä. Ei suomalainen hiekkaranta, jossa uimareissun jälkeen hiekkaa saa kaivaa silmistä ja korvista, pesukoneen huutaessa ylikierroksilla. Vaan pyöreitä, sormenpään kokoisia ja meriveden puhtaaksi huuhtomia kiviä.

Kerrankin on aikaa heitellä kiviä. Plops. Plops. Plops. Näin niitä Rädyn Seppoja varmaankin syntyy. Hiljaisia, vaatimattomia, mutta suoraselkäisiä suomalaisia miehiä. Vaikka pyrkimys muuta on, heitetyn kiven jälkeen nousee mieleen kysymys? Mitenkähän se posti Suomeen? Seuraavan jälkeen, mitenkähän se muuttokuorma, entäs asettuminen takaisin liiankin tuttuun ympäristöön...

Liekö tämä yksi maailmanennätys, muuton suhteen. Mutta olemme luvanneet itsellemme, että the muutto suunnitteluineen ja stresseineen käynnistetään kolme ja puolipäivää ennen kuin jätämme maan. Tosin sillä lisäyksellä, että muuttofirma on tilattu ja paluumatkaa on jo järjestelty.

Plops. Entäs kohdemaahan maksetut ja maksamattomat verot. Plops. Mites tuleva työ Suomessa. Plops. Parempi jättää kivet, ei ne heittämällä lopu. Eikä kysymykset ja huolet muuttoon liittyen. Sen verran rikon ajatusta, että sanon vaimolle "sitten lomalta paluumatkalla (kolme ja puolipäivää ennen the muuttoa) tehdään oikeen paperille suunnitelma kuinka se muutto toteutetaan. Heitin vielä yhden kiven ja käännän kylkeäni.

Amerikan englantia

Tuskasta se oli aiemmin, joskaan ei se helppoa ole vieläkään. Nimittäin vieraat kielet. Tarinan ja asioiden ilmaisu ilmeikkäästi, sisältörikkaasti ja vielä ymmärrettävästi on haastavaa. Varsinkin ympäristössä, jossa yleensä kumpikin osapuoli käyttää itselleen vierasta kieltä, tässä tapauksessa englantia.

Tässä taannoin sain sulan ennestäänkin täyteen lierihattuuni, kun luin englannin kielistä tekstiä pojalle. Tuolle positiivarille.

Yllättäen jonkin sanan ääntäminen meni täysin pieleen. Palaute seurasi välittömästi. Rakas vaimoni opasti, että ei ei noin.. vaan näin..

Poika katsoi tietäväisenä äitiään ja aloitti "Äiti, on olemassa brittienglanti ja sitten on amerikanenglanti. Me puhutaan sitä brittienglantia, mutta iskä puhuu amerikan englantia." Niinpä niin.

Positiiviset kulinaristit

Laman painaessa päälle kuin yleinen syyttäjä Bodom järven oikeudenkäynnissä. Myös ihmisten usko huomiseen alkaa heiketä, mieli kääntyä pessimistisemmäksi ja kuin kierteen lopputulemana varotaan tarttumasta uusiin asioihin ja karttetaan elämän pieniä iloja. Iloja kuten maittava ruoka.

Me lomalaiset päätimme - kääntää niin Volvon nokan kohti kalaravintolaa kuin ajatuksen positiiviseksi. Ainakin hetkeksi.

Ravintossa alun taivuttelun jälkeen, saimme pojan uskomaan, että tällä kertaa hän ei saa mustekalaa vaan otetaan runsaampi valikoima meren erilaisia herkkuja - rapuja, simpukoita, calamaaria ja oradaa.

Ylisanojen kera yritin innostaa seurueen kalatarjoilun kimppuun. Onnistuen. Isä söi ja kehui. Poika söi ja kehui. Loput vain söivät.

Tuon pienen positiivarin positiivinen vire kesti aina kotimatkalle saakka. Jolloin hän sanoi "Valitaan iskä seuraavalla kerralla ravintolassa jotain muuta kuin meriruokaa".

Suljettu - suuren kävijämäärän vuoksi

Niin olin ajatuksissani päättämässä blogiani. Mutta vielä jätin blogin elämään - kalan kuivalle maalle.

Turkoosi merivesi, leppoisa tuuli ja ah lämmin ilma. Niitä nyt makustellaan ja keinolla kuin toisella varastoida yritetään, pian koittavan paluumatkan matkaevääksi. Pari viikkoa maata mallotetaan, kauhistellaan navan kaikkoamista entistäkin kauemmaksi selkärangasta ja muutenkin voidaan hyvin. Loman merkeissä. Tämä loma kun ohi, alkaa olemaan aika kääntää uusisivu elämän kirjassa.

En mä pysty siihen

Kuvittelin, että muuton jälkeen pystyn eläytymään vieraalta planeetalta tulleen avaruusolennon tuntosarvien ja vihreän nahkan alle. Sieltä nähdä ja tarkastella, miltä me näytetään, kuinka me asutaan jne..

Mutta ei, ei siitä tule mitään. Ei vaan pysty.

Pitkien työpäivien jälkeen olen yrittänyt antaa raikasta ilmaa kummallekkin aivosolulleni. Tässä turhaksi jääneessä yrityksessä tämän lähiön kadut ovat tulleet tutuiksi. Samalla on ollut oiva tilaisuus nähdä ja tuntea miltä suomessa tänäpäivänä näyttää.

Kaikki näyttää niin tutulta. Oikealta. Totutulta. Niin insinööriopiskelija polvisukissaan, perhe kahden lapsen kanssa kuin kovaääninen humalaisporukka.

Ei sitä voi, eikä saa ruveta arvioimaan.

Hulluja nuo Roomalaiset!

Vai mitä ajatuksia lie liikkui naapureiden päässä, kun sunnuntaina kisattiin perheemme väliset juoksukilpailut. Tätä suureksi kansanperinteeksi kasvavaa kilpaahan vietetään tyypillisesti kahdentenakymmenentenäkuudentana Uuden vuoden jälkeisenä sunnuntaina, päivä- ja iltapäiväkahvin välisenä aikana. Hassulta se ainakin näytti.

Suomalainen hulluus ja tuulipukuisuus ovat hyviä asioita. Ne pistää ja saa kansan liikkumaan, vaikka sitten HK -sinisen jälkeen vaarilta pieneksi jääneillä, jo hivenen virttymään päässeillä college-housuilla, mutta ei väliksi kunhan liikkuu.

Täällä ei normaali kansa liiku. Joko urheilet tai et urheile - ilman välimuotoja. Toivon mukaan tämän juoksukilpailuesimerkin voimalla saataisiin kyläläisiä innostumaan. Niin, ja ne kilpailun tulokset: Uusi virallinen meidän talon ympärijuoksun ÄmEe on 14,3 sekunttia. Jääköön voittaja mainitsematta ;)

On naapureilla ollut muutenkin sietämistä kanssamme. Aikoinaan kun muutimme tänne, oli uuden vuoden aika. Kaikessa hässäkässä kalenterimme oli mennyt hivenen sekaisin... Äh, jätetään se toiseen kertaan. Aamulla aikaisin on kiirehdittävä koneelle, jotta ehtii illaksi suomeen - työmatkalle.

Lahjottu

Minut on lahjottu.

Täällä on vietetty pitkää viikonloppua, loppuviikkoon osuneen vapaapäivän vuoksi. Liekkö tästä johtuen ovikello on soinut tavallistakin useammin.

Eilen oven takana oli kaksi pientä poikaa, lähikaupan täyttä muovikassia kannatellen. "Apples to you", oli heidän viesti. "Ou, thanks!"

En voinut loukata heitä - otin muovikassin. Samalla tuntien kuinka luiseville harteille kasattu kiitollisuudenvelan kivikasa kasvoi entisestään. Mikä ihana, nöyryytetty olo. Minä pullamössöpoika, otan ja otan. Mutta osaanko antaa..

Tuon omenapussin lisäksi olemme viikonlopun aikana saaneet pahvilaatikollisen kesäkurpitsoita, perunoita, salaattia, omenakakkua, ripakopallisen erilaisia asioita lapsille ja kaksi piknik -kutsua. Tarjosipa joku vaatteitakin, silloin sain jostain tuhkasta kaivettua sen suoraselkäisen suomalaisen miehisyyden ja sanotta "kiitos, ei kiitos.

Kuinka tämän kiitollisuuden velan puran - ihmettelee muukalainen.

Viimeistä kertaa

On se aika reissusta, että asioita tehdään "viimeistä kertaa". Käydään eri paikoissa, tavataan ystäviä, nähdään tuttuja, syödään paikallista ruokaa jne. Ei niin kivaa aikaa - olisi parempi vain haihtua pois.

Tänään haimme viimeiset savut balkanilaisesta ruoasta. Serbialaisessa ravintolassa söimme lautasen täydeltä lihaa - Ćevapčićia ja vielä grillatun paprikan kanssa. Voi Weljet mikä makuelämys.

Resepti on jostain saatava.

Unia

"Iskä tää on kuin unta" totesi nuorimies takapenkiltä - kun vein häntä viimeistä aamua koululle. Uskomattomalta se tuntui itsestäkin, että pohjolan verenperimän omaava nuorimies, selvitti opinahjonsa ja vieläpä ilman näkyviä haavoja.

Ei ollut ensimmäisenä koulupäivänä piimää ja rieskaa mukaan laitettuna. Vain kolme vieraskielistä sanaa oli ylisuuren koulurepun kantajalle mieleen jäänyt, I, toilet ja milk. Niillä lähdettiin, välillä hammasta purren välillä hymyissä suin. Kovalla asenteella homma saatiin kaarrettua kauniisiin loppuun.

Syksyllä nuorimies aloittaa koulun käynnin Suomessa. Tosin koulukielenä säilyy englanti, saas nähdä kuinka koulu siellä lähtee sujumaan.

Naapurin koira

Muuttoliikkeen pojat ovat kyselleet ja lähetelleet monenmoisia lippulappuja selvittäkseen tulevan muuttokuorman sisältöä. Monenmoista tavaraahan rekkaan tulee mahduttaa - huonekaluista lähtien. On kuitenkin jotain, jota en mukaan saa pakattua, vaikka haluaisin. Nimittäin yhteisöllisyyden.

Ystävistä, läheisistä ja naapureista välittämisen. Ja elämisen osana tuota yhteisöä.

Naapurin perheeseen tuotiin kuuden viikon ikäinen koiranpentu. Suoraan autosta raahattiin pelosta vapiseva koiranpentu keskelle kyläläisten tekemää rinkiä.

Ei tarttunut talon isäntä harjaan, ajaakseen naapurit pois. Vaan otti auton ja ajoi lähimpään ravintolaan. Tuoden hetken päästä asianmukaiset eväät koko porukalle. Oli juhlan aika - yhteisen juhlan.

Mitenkähän tämä olisi meillä mennyt, mietti muukalainen.

Ensimmäinen ja viimeinen

Ensimmäinen askel on hankalin, ajettelin kun päätin muuttaa ulkomaille. Raskain on viimeisin askel, ajattelen nyt kun paluu kotimaahan lähestyy.

Viimeisen askeleen ottamisesta ja sen jälkeisestä Suomen ja suomalaisuuden ihmettelystä päätin kirjoittaa tähän blogiin - muukalaisen silmin.

Let's see