Matkalla maailmanmaineeseen

Halosen Tarja muistutteli itsenäisyyspäivätervehdyksessään, jokaista ulkomailla olevaa suomalaista toimimaan suomen käyntikorttina.

Käskystä kapu. Jussipaita päälle ja pohjolan sanomaa meuhkaamaan.

Osamme mekin olemme tehneet. Suomi mielikuvan kirkastamiseksi. Kun tänne saavuimme, oli uudenvuoden aaton aatto. Tai jotain sinne päin. Kaikessa kiireessä oli kalenteri ja päivät sekoittuneet kuin Perus-suomalaisten EU-politiikka.

Kun kerran uuttavuosi oli tuloillaan, lupasin että tänä uutena vuonna mekin osallistumme täydelliseen turhuuteen. Hankkimalla raketteja, kissanpieruja jne. Vaimo lähti ruokakauppaan. Minä ilotulitteiden hankintaan.

Kun vihdoin ilta koitti. Pöytä notkui herkuista. Ja mielet olivat korkealla. Jännitys kohosi, illan suurta ilotulitus-spektaakkelia odotellen. Tänä vuonna ei olla muita huonompia - saattoi joku ajatella.

Siinä ruokaa ääntä kohta mättäessä, alkoi kylmäämään. Miksi kukaan ei ammu. Miksi taivas on niin tyyni. Kului tunti, kului kaksi. Jonkun se aloitettava - aukaistava takalukko. Totesin ja painuimme ulos. Työllä ja tuskalla muovikassillinen ilotulitteita taivaalle. Ei apua naapureilta. Ei apua muualtakaan. Olimme aivan yksin.

Tyhjä oli myös kassi. Palanut oli sormenpää. Ja mieli oli turhautunut. Eihän nämä osaa edes ilotulitteita ampua. Eivät edes tiedä mikä on uusivuosi. Nokialainen kouraan. Soitto kaverille. "Tiedätkö, ihmiset täällä eivät edes tiedä mikä on uusivuosi. Eivät.. Ja ajattele.. Ja niinkin, että". Kun kaverini vihdoin sai suun vuoron. Hän vain totesi "Tänään ei ole uuden vuoden aatto".

"Ai niinkö, sitähän minäkin".