Vai mitä ajatuksia lie liikkui naapureiden päässä, kun sunnuntaina kisattiin perheemme väliset juoksukilpailut. Tätä suureksi kansanperinteeksi kasvavaa kilpaahan vietetään tyypillisesti kahdentenakymmenentenäkuudentana Uuden vuoden jälkeisenä sunnuntaina, päivä- ja iltapäiväkahvin välisenä aikana. Hassulta se ainakin näytti.
Suomalainen hulluus ja tuulipukuisuus ovat hyviä asioita. Ne pistää ja saa kansan liikkumaan, vaikka sitten HK -sinisen jälkeen vaarilta pieneksi jääneillä, jo hivenen virttymään päässeillä college-housuilla, mutta ei väliksi kunhan liikkuu.
Täällä ei normaali kansa liiku. Joko urheilet tai et urheile - ilman välimuotoja. Toivon mukaan tämän juoksukilpailuesimerkin voimalla saataisiin kyläläisiä innostumaan. Niin, ja ne kilpailun tulokset: Uusi virallinen meidän talon ympärijuoksun ÄmEe on 14,3 sekunttia. Jääköön voittaja mainitsematta ;)
On naapureilla ollut muutenkin sietämistä kanssamme. Aikoinaan kun muutimme tänne, oli uuden vuoden aika. Kaikessa hässäkässä kalenterimme oli mennyt hivenen sekaisin... Äh, jätetään se toiseen kertaan. Aamulla aikaisin on kiirehdittävä koneelle, jotta ehtii illaksi suomeen - työmatkalle.
Hulluja nuo Roomalaiset!
Lahjottu
Minut on lahjottu.
Täällä on vietetty pitkää viikonloppua, loppuviikkoon osuneen vapaapäivän vuoksi. Liekkö tästä johtuen ovikello on soinut tavallistakin useammin.
Eilen oven takana oli kaksi pientä poikaa, lähikaupan täyttä muovikassia kannatellen. "Apples to you", oli heidän viesti. "Ou, thanks!"
En voinut loukata heitä - otin muovikassin. Samalla tuntien kuinka luiseville harteille kasattu kiitollisuudenvelan kivikasa kasvoi entisestään. Mikä ihana, nöyryytetty olo. Minä pullamössöpoika, otan ja otan. Mutta osaanko antaa..
Tuon omenapussin lisäksi olemme viikonlopun aikana saaneet pahvilaatikollisen kesäkurpitsoita, perunoita, salaattia, omenakakkua, ripakopallisen erilaisia asioita lapsille ja kaksi piknik -kutsua. Tarjosipa joku vaatteitakin, silloin sain jostain tuhkasta kaivettua sen suoraselkäisen suomalaisen miehisyyden ja sanotta "kiitos, ei kiitos.
Kuinka tämän kiitollisuuden velan puran - ihmettelee muukalainen.
Viimeistä kertaa
On se aika reissusta, että asioita tehdään "viimeistä kertaa". Käydään eri paikoissa, tavataan ystäviä, nähdään tuttuja, syödään paikallista ruokaa jne. Ei niin kivaa aikaa - olisi parempi vain haihtua pois.
Tänään haimme viimeiset savut balkanilaisesta ruoasta. Serbialaisessa ravintolassa söimme lautasen täydeltä lihaa - Ćevapčićia ja vielä grillatun paprikan kanssa. Voi Weljet mikä makuelämys.
Resepti on jostain saatava.
Unia
"Iskä tää on kuin unta" totesi nuorimies takapenkiltä - kun vein häntä viimeistä aamua koululle. Uskomattomalta se tuntui itsestäkin, että pohjolan verenperimän omaava nuorimies, selvitti opinahjonsa ja vieläpä ilman näkyviä haavoja.
Ei ollut ensimmäisenä koulupäivänä piimää ja rieskaa mukaan laitettuna. Vain kolme vieraskielistä sanaa oli ylisuuren koulurepun kantajalle mieleen jäänyt, I, toilet ja milk. Niillä lähdettiin, välillä hammasta purren välillä hymyissä suin. Kovalla asenteella homma saatiin kaarrettua kauniisiin loppuun.
Syksyllä nuorimies aloittaa koulun käynnin Suomessa. Tosin koulukielenä säilyy englanti, saas nähdä kuinka koulu siellä lähtee sujumaan.
Naapurin koira
Muuttoliikkeen pojat ovat kyselleet ja lähetelleet monenmoisia lippulappuja selvittäkseen tulevan muuttokuorman sisältöä. Monenmoista tavaraahan rekkaan tulee mahduttaa - huonekaluista lähtien. On kuitenkin jotain, jota en mukaan saa pakattua, vaikka haluaisin. Nimittäin yhteisöllisyyden.
Ystävistä, läheisistä ja naapureista välittämisen. Ja elämisen osana tuota yhteisöä.
Naapurin perheeseen tuotiin kuuden viikon ikäinen koiranpentu. Suoraan autosta raahattiin pelosta vapiseva koiranpentu keskelle kyläläisten tekemää rinkiä.
Ei tarttunut talon isäntä harjaan, ajaakseen naapurit pois. Vaan otti auton ja ajoi lähimpään ravintolaan. Tuoden hetken päästä asianmukaiset eväät koko porukalle. Oli juhlan aika - yhteisen juhlan.
Mitenkähän tämä olisi meillä mennyt, mietti muukalainen.
Ensimmäinen ja viimeinen
Ensimmäinen askel on hankalin, ajettelin kun päätin muuttaa ulkomaille. Raskain on viimeisin askel, ajattelen nyt kun paluu kotimaahan lähestyy.
Viimeisen askeleen ottamisesta ja sen jälkeisestä Suomen ja suomalaisuuden ihmettelystä päätin kirjoittaa tähän blogiin - muukalaisen silmin.
Let's see